Törmäsin viime joulukuussa instagramissa maku ontärkein -blogin postaukseen, jossa oli kuva tyhjiöpakkauslaitteesta. Teksti hehkutti keinoa
ruokahävikin vähentämiseen.
Minä näin
muoviroskan.
Okei, muovi voi olla
kierrätettävää, ajattelin, mutta mikromuovia päätyy kyllä luontoon tuostakin
vakuumista, pistettiin se sitten sekajätteeseen taikka kierrätyspömpeliin.
Harkitsin kommentoivani. Että mitenkäs ne muoviroskat? Aloin tuntea oloni
tekopyhäksi. Asia jäi sikseen. Paitsi, että intouduin suoltamaan
ilmastomietteitä paperille kuin äidinkielen esseekokeeseen konsanaan.
Onhan se
ruokahävikkikin nimittäin asia, josta huolestua. Jos nyt vaikka kuvitellaan
miten paljon resursseja yksi lehmä vie ja miten monta ateriaa tuosta lehmästä
sitten saadaan. Ja ennen kaikkea, miten monta niistä aterioista ei kukaan
koskaan syö.
Tässä muutamia
lukuja: yksi lehmä aiheuttaa vuodessa jo pelkästään suolistokaasuillaan 50-100
kiloa metaanipäästöjä ilmakehään ja metaani voimistaa kasvihuoneilmiötä 20
kertaisesti hiilidioksidiin verrattuna. Hiilidioksidia yhden naudanlihakilon
voi katsoa tuottavan 15 kiloa.
Se, että kilo nautaa
ei päädy roskiin, on siis kieltämättä ilmastoteko.
Mutta ilmastoteko on
myös sen muovisen vakuumipakkauksen ostamatta jättäminen. Vaikka muovikipot
kiikuttaisi reippaasti kierrätyspiisteeseen, on osa vahingosta jo auttamatta
tapahtunut. Mikromuovia syntyy aina ja sitä on aivan kaikkialla.
Ostan maissikakkuja
riisistä valmistettujen sijaan. En koskaan vaadi ruuaksi punaista lihaa. En
osta kaupasta muovikassia, kuljen pyörällä, vältän vaatteiden turhaa pesemistä,
en istu tuntikausia lämpimässä suihkussa. Ja kun menen kauppaan, kaivan esille
kestohedelmäpussit, joita itsekseni tyytyväisesti hymyillen leyhyttelen
hedelmäosastolla.
Mutta ei minulla
todellakaan ole oikeutta tuomita toisten ilmastotekoja vääriksi.
Vuonna 2018 tein
kolme ulkomaanmatkaa lentäen, pistelen
edelleen surutta poskeeni kanaa ja juustoa, jonka hiilijalanjälki kiloa kohti
jää vain melko niukasti kakkoseksi naudanlihalle, ja ostan aina halvinta, en
ekologisinta.
Olen hyvän päivän
maailman parantaja. Ilmaston puolesta on nimittäin helppoa luopua asioista,
joista olisi helppo luopua muutenkin. En ikinä ajattele, että vitsit tekisipä
mieli riisiä, joten siitä erossa pysyminen on kohtalaisen helppoa. Hoi! Minäpä
en syö riisiä, kun sen viljely aiheuttaa niin paljon metaanipäästöjä. Ja
paskat. En söisi sitä muutenkaan.
Olen kuitenkin
huolissani maapallosta, kasvihuoneilmiön voimistumisesta, happamoitumisesta,
vedenpinnan noususta - ilmastonmuutoksesta. Tunnen huonoa omaa tuntoa niistä ei
niin mainioista kulutusvalinnoistani ja yritän takertua niihin hyviin asioihin
ilmastoahdistusta lievittääkseni. Olen minä
ekologinen.
Maailman
pelastamisen taakkaa ei kuitenkaan voi ottaa ihan niin raskaasti, että pyrkisi
täydellisyyteen.
Ensinnäkin kaikella,
mitä teemme, on vaikutusta ympäristöön. On parempi säästää ympäristöä edes
puolella teholla kuin ei ollenkaan.
Toisekseen elämä on
elämistä varten. En aio luopua matkustamisesta. Sori vaan.
Ei siis ole olemassa
vääriä ympäristötekoja, eikä asiaa voi ajatella mallilla kaikki tai ei mitään.
Että kun minä kerran lentomatkustan, olen niin toivoton päästöpesäke, ettei
sillä ole enää mitään väliä ajanko autolla vai pyörällä töihin. Koska kyllä sillä
on.
Ilmaston
säästämiseksi oleellista on miettiä, mikä on se oma tapa pelastaa maailma.
Mistä on helppo luopua tai mitä voi korvata ekologisemmalla vaihtoehdolla. Onko
vanhojen vaatteiden vieminen kirpputorille liian vaivalloista? Vai tuleeko
siitä hyvä fiilis ympäristön puolesta?
Se, että kaikki
ihmiset joku päivä eläisivät kuin ekologisuuden jeesukset konsanaan, on sulaa
utopiaa. Pitäisi palata jonnekin aikaan ennen kivihiiltä ja muuttaa takaisin metsään.
Mitä juuri minä tai
juuri sinä siis voimme tehdä maapallon eteen?
Parhaamme. Me voimme
tehdä vain parhaamme.
Kumpi lopulta on
pienempi paha? Hukkaan menevä lihakikkare vai ylimääräinen muovipakkaus?
Tekstin muutamat faktat peräisin:
ja
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti